Day IX: Oikeat mediat, oikeille kohderyhmille

Voi jumankauta...

...Ku on paatoksellinen otsikko. No eipä siinä.

Eilisistä erakkofiilareista alkaa jo pikkuhiljaa päästä eroon. Hieman kyllä hiertää tuo eilisen blogiemerkinnän niukkuus, mutta aina ei jaksa, ei varsinkaan maanantaisin. Ei ole kyllä ollut ikävä verkkoyhteisöihin, vaikkakin sain juuri uuden puhelimen – jippi jippi jippi jippi -, jonka ominaisuuksia olisi ollut kyllä kiva päästä testaamaan.

Nojoo, seli seli.

Tiistai, taas ajatus lentää vähän paremmin. Olen ruoskinut itseäni pelailemaan vanhalla X-Boxilla saadakseni hieman fiiliksiä pelaamisesta, jota en ole harrastanut pitkään aikaan. Ei pelaamisessa sinänsä mitään vikaa ole, se toisaalta tapahtuu aina suhteellisen suljetun maailman sisällä, jos ei sitten ole modifioinut itseään verkkopelaamisen asteelle. Täytyy myöntää että en ole koskaan uskaltanut vaikka boxissa tuo Live-ominaisuus olisikin.

Pelaaminen toisaalta passivoi aika pahasti. Lisäksi peleissä vedellään yleensä täysin rinnakkaisissa todellisuuksissa, joten konkreettinen hyöty yhden pelin pelaamiselle voi olla aika vähissä. Mutta täytyneekö viihteestä sitten repiä jotain konkreettista hyötyä?

Nojaa, ehkäpä tästä pelaamisen tiimoilta löytyy jokunen esimerkki.

Kyllähän noita on tullut pienestä pitäen hakattua, ihan klassisista elektroniikkapeleistä lähtien, - mitä muuten haettiin aina ihan Kanarian saarilta saakka. Sitten tuli MSX ja Commandore 64, sitten konsolit kaikkine sukupolvineen, ehkä jotain Amiga 500:sta tuli hakattua myös aika paljon.

Peleistä kyllä oppii jotain. Esimerkiksi lukemaan ja puhumaan englantia, muistan myös oppineeni hahmottamaan maailmankartan, tai eri kuluttuurien vaiheita aika tarkasti ainoastaan Civilization –pelisarjan ansiosta, jonka hehkutusta en muuten koskaan tule lopettamaan. Lisäksi tietyt pelit myös parantavat koordinaatiokykyä ja pitävät refleksit vireessä. Toisaalta, joku voi taas väittää, että pelit tekevät ihmisistä passiivisia ja parhaimmilaan väkivaltaisia tappajia. Muistan joskus nähneeni jonkun tutkimuksen, jossa väitettiin parin tunnin FPS –pelaamisen vastaavan syketasoltaan muutaman tunnin kävelylenkkiä, beats me.

Varoittavia esimerkkejä

Ennen vanhaa pelaaminen oli kuitenkin huomattavasti viattomampaa. Ensinnäkään, pelit eivät realistisuustasoltaan olleet kovinkaan pitkällä, toiseksi useimpien vanhojen pelien pääfunktio on jossain todella simppeleissä toiminnallisuuksissa. Jos peleissä sattui olemaan väkivaltaa, sitä ei kyllä noin audiovisuaalisella tasolla päässyt kokemaan kovinkaan realistisesti. Toista se on nykyään, suurin osa peleistä on ulkoasultaan erittäin lähellä virtuaalista todellisuutta (on muuten sitten jo 90-luvulla kuopattu termi), peleistä on lisäksi tullut aikuisten viihdettä.

Pelit ovat nyt lähivuosina olleet aika pahasti tapetilla juuri väkivaltaisuutensa ja ikärajoitus–kiistojensa takia. Niihin kyllä liittyy muitakin ongelmia. Ihan kotimaisena esimerkkinä voisi käyttää yhtä ystäväni digi-kamerassa ollutta videopätkää, jossa pitkätukkainen nuori mies tilittää, ettei enää nykyisin tee mitään muuta kuin pelaa Wowia (world of warcraft). Hän myös kertoo että esimerkiksi kitaransoitto kiinnostaisi kovasti, mutta kun ei vain millään ehdi. Enpä usko että on ainoa samasta ongelmasta kärsivä nuori ihminen.

Toinen hieman absurdimpi esimerkki löytyy Japanista, jossa paikallinen urvelo oli palkannut – varmaankin jollain coca-cola –palkalla - pikkupoikia pelaamaan samaista Wowia puolestaan. Pojat keräilivät virtuaalimaailmasta eri aseita ja peliin kuuluvia esineitä, jotka he sitten pelissä luovuttivat urvelolle. Urvelo oli sitten sen verran fiksu, että kauppasi nämä esineet eteenpäin Ebayssa. Todellinen liikeidea myydä esineitä, joita ei konkreettisesti ole olemassa.

Joskus olen ajatellut, että kuinkahan käsistä tämä koko kuvio olisi lähtenyt, jos Ebay ei olisi lopulta kieltänyt virtuaaliesineiden kauppaamista. Kyllähän eräs hieman fiksumpi oli ostanut Wow –maailmasta kokonaisen saaren, ja myi sieltä sitten virtuaalisia tontteja eteenpäin. Huh. Huh. Huh…

Mediakentän kohderyhmädilemma

Pidin kyllä jonkun verran taukoa jossain välissä, mutta sittemmin pelaaminen alkoi taas lähinnä viihdehakuisuuden tavoittelussa. Perustelin aikanaan myös pelaamistani sillä, että minun piti tehdä – huom. piti – mediatutkimuksen laitokselle kandidaatintyö, tai ainakin parin opintoviikon essee tietokone- ja konsolipelien musiikeista ja äänimaailmoista. Ehkäpä joskus tulevaisuudesssa. Lähiaikoina pelaaminen on kyllä loppunut tyystin, nykyisin kun pahasti alkaa tuntua siltä että aikaa menee hukkaan. Ei toisaalta, pelejä – eteenkin nykypelejä – aliarvioidaan todella pahasti.

Esimerkiksi elokuva, on tietyssä mielessä arvostetumpi tarinankerrontamuoto kuin peli. Tämä ei minusta pidä laisinkaan paikkaansa. Varsinkaan enää nykyisin, kun pelit ovat erittäin pitkälle mietittyjä kokonaisuuksia ja suurilla työryhmillä tehtyjä useiden vuosien projekteja.

Jos nyt vielä lyödään faktaa päälle, että pelimarkkinat ylittivät elokuvateollisuuden jo vuonna 2003, niin mitä siihen nyt sitten lisäisi. Mitä sitten tapahtuu kun tämä uusi nykyisten pelien parissa kasvanut sukupolvi vanhenee, vaihtavatko he pelit vanhetessaan johonkin muuhun, epäilenpä vahvasti.

Jos asia on noin, se vain vahvistaa käsitystäni siitä, että tietyt mediat tai mediamuodot leimautuvat huomattavasti vahvemmin tietyille ikäryhmille ja sukupolville kuin toiset. Tätä seikkaa ei aina ole otettu huomioon, kun on mietitty mediapalveluita tai kanavia tietyille kohde- tai ikäryhmille. Toisin sanoen, miksi tehdä esimerkiksi radio- tai televisiokanavaa kohderyhmälle, joista harmaa massa ei kumpaakaan välinettä oikein tykkää käyttää.

Valta-ulottuvuuksiltaan tämä kysymys on erittäin hankala. Mitä sitten tapahtuu kun meillä on kohderyhmiä, joille ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista tarjontaa julkisella puolella, tai vaikka olisikin, heistä suurin osa ei kuluta sitä. Tällainen asetelma romuttaa täysin ainakin vapaan median tehtävän ja tekee saavuttamattomat kohderyhmät alttiiksi kaupalliselle, tai poliittiselle manipuloinnille.

Saattaa kuulostaa paatokselta, mutta valitettavasti elämme maailmassa, jossa päätöksemme tai mielipiteemme koskien vaikkapa EU- tai NATO -jäsenyyttä, syntyvät vahvasti eri mediakeskusteluista saamiemme mielikuvien pohjalta.

Toisaalta, ainahan meillä on vapaus valita omat tiedotusvälineemme, mutta minkälaisin perustein ne sitten lopulta valitaan? Onneksi tiedotusvälineillä on vielä aikaa valita meidät.